Harvoin Armi pelästyy, mutta silloin kun pelästyy niin kunnolla. Elukoiden raatojahan ovat maantien laidat täynnä. Supeja, jäniksiä, variksia joskus näkyy kissojakin. Näkyhän ei ole yleensä miellyttävä, ja jos pikku-Armi sattuu huomaamaan jotain epäilyttävää, niin alkaa kyselytunti ja selittely, miten joku voi kuolla.
Eilen juoksulenkillä maaseudun raikkaassa puhtaassa ilmassa Armin vahva sydän teki kuperkeikan. Kaikenlaisiin näkyihin sitä voi törmätä. Olisihan se pitänyt arvata, että jotain outoa on tekeillä, koska maatalossa asuva Rekuksi ristimäni pystykorvauros ei juossut vastaan. Koira on sama, joka leiriytyi muutama vuosi sitten aina viikonloppuisin kesämökkimme terassille mopottamansa paksun lapinporokoiran kanssa. Rekku yleensä juoksee muutaman sata metriä kanssani, sitten alkaa haukkua lintuja ja jos oikein hiki tulee, niin käy kuraojassa kylpemässä. Mutta nyt ei näkynyt Rekkua, ei. Piski oli suljettu sisälle.
Tie haarautuu kahtia ja kaartuu vasemmalle. Ihminenhän ulkoillessaan odottaa näkevänsä jotain kaunista kuten kukkia, perhosia ja lintuja, muttei kahta kuollutta lehmää tien sivussa. Toinen oli selällään, jalat pystyssä ja toinen kyljellään. Pienen älykkään tilanneanalyysin jälkeen sisäinen Sherlock Holmesini sanoi, että nuo kaksi otusta ovat jättäneet maalliset laitumet, koska eivät liikkuneet.
Lehmät olivat viereisen maatalon. Mutta miksi ne olivat kuolleet? Mansikit oli ilmeisesti viety odottamaan talon yksityistien varteen jotain lomalla olevaa ongelmajäteurakoitsijaa. Onneksi en törmännyt pimeässä niihin. Sydän ei olisi enää käynnistynyt.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti