Jälleennäkemisen riemu oli valtava syksyn jälkeen. Katiska katosi syksyllä, kun narusta irtosi styrox-merkki. Nyt naru oli noussut pintaan ja näkyi veneillessä. Ilo vielä suurempi, kun mutaisessa katiskassa asui iloinen ja lihava made. Haasteena oli saada kiinni liukkaasta elävästä. Perattuna viiksivallu painoi 1.6 kg! Mutta voimille se otti nylkeminen. Nahka piti preparoida sormin irti, ei lähtenyt vetämällä niin helposti kuin televisio-ohjelmissa. Tosin minulla on teoria, että naispuolinen kuvaussihteeri perkaa mieskokkien kalat valmiiksi.
Armin made in Katiska on vastaisku lihateollisuuden (painotus sanalla teollisuus) hunajamarinoiduille lihariekaleille. Nyt ne penteleet ovat keksineet, että jos eivät sotke niihin eltaantuneisiin riekaleisiin sitä pimeässä hohtavaa buddhan oranssia puuroa, niin lisäävät fibriininaturelliklöntteihin pelkkää suolaa. Näin saadaan myyntiaikaa pidennettyä. Mutta mihin se tuoreliha sitten menee?
Laittakaa ihmiset katiskoita kuraojiin, jokiin ja järviin. Muutamassa tunnissa katiskaan tulee muutama litra pikkuahventa. Suomalainen lihateollisuus joutaakin kuolla pois. Minulla on nyt made in Pakastin. Suomalainen ruoka on ensi vuosikymmenellä made in Pakistan?
2 kommenttia:
No eikä oo roipentelissa naturellina suolaa, ei! Ainakaan täällä, tarkistin asian (varmuus aina parasta...). Kiva, lähi-Risma kunnostautuu luomilihoilla sekä maustamattomilla lihoilla. Lisäksi myymällä minulle 50 rosentin alella huomenna vanhentuvat tuotteet, jotka sitten vanhenevat pakkasessa kotonani (ruumiita kaapissa, ei luurankoja siis) ;D
Autssss, panovihreä - LUOMUlihoilla (ei luomilla sentäs, olisikohan Freudilla jotakin sanottavaa tähän).
Lähetä kommentti