Jos jotain muita kuin monikansallisia elintarvikeyhtiöitä ja kotimaisia oluttehtaita voi syyttää Suomen kansan metabolisesta oireyhtymästä, niin se on Suomen peruskoulu. Se tappoi 70-luvulla liikunnanilon tamburiinijumppaan ja pesäpalloon.
70-luvulla keväisin koululiikunta oli yhtä kärsimysnäytelmää. Pelasimme pesäpalloa. Opettajana oli 20-luvulla syntynyt viipurilainen obeesi vanhapiika, jonka jalat alkoivat taipua vasta lonkista. Jälkeenpäin ajatellen hänellä oli aika erikoiset opetusmenetelmät. Kehu tai kiitos ei kuulunut metodeihin.
Huhtikuun lopulla se kärsimys alkoi. Pesäpallomailat ja pahalta haisevat räpylät kannettiin koulun päätyyn vihreässä muovilaatikossa. Oppilaat pituusjärjestykseen riviin ja valittiin kaksi huutajaa, jotka saivat valita itsellensä vuoronperään joukkueenjäsenet. Ja arvatkaapa kenet huudettiin viimeisenä.
Minun mielestäni koko peliä ei olisi tarvinnut edes pelata. Kun näki, mihin joukkueeseen se luokan ainoa palloonosuja päätyi, niin tiesi lopputuloksen. Puolet luokasta seisoi tylsässä jonossa ruskeat terryleenit iholla ja värjötteli odottaen lyöntivuoroaan. Toinen puoli oli kentällä ihan toimettomana. 95% lyönneistä oli täysejä huteja. Se osuja löi pallon aina kauas kerrostalon päätyyn ja pesät tyhjäksi.Tätä tympeyttä kesti kaksi kuukautta joka kevät useamman vuoden ajan.
En tiedä miksi se pesäpallo piti tyoda Suomen peruskouluihin. Oliko se isänmaallista innostusta? Kenen idea se oli? Nykyäänhän peruskoululaiset kuulemma saavat lyödä tennismailalla, mikä varmaan kauhistuttaa 70-luvun kouluhallituksen kunniallista virkamiestä. Peruskoulussahan ei saanut tuntea onnistumisen iloa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Peesaan. Koululiikunta oli kammottavaa vielä 80-luvullakin. Pienessä kyläkoulussa Pohjois-Pohjanmaalla hiihdettiin, kun oli lunta (monta monituista kuukautta) ja kun lumi suli, pelattiin pesäpalloa kunnes talvi taas koitti. Opin inhoamaan molempia lajeja. Mikä liikunnan ilo?
Totta, koululiikuntaa tehokkaampaa liikunnan vastaista työtä ei tekisi paraskaan mainostoimisto.
Niinpä jo varhaisessa vaiheessa ilmoitin, etten osallistu ko. tunneille.
Eikä viimeisenä vuonna sitten tarvinnutkaan tulla enää edes paikalle.
Minun ala-asteen liikunnanopen mielestä oli olemassa vain kaksi lajia: luistelu ja telinevoimistelu.
Jos satuit olemaan tyypiltäsi lähempänä suunnistajaa, hiihtäjää, pallonpotkijaa, niin voi voi, seiska tuli että ropsahti.
Sitten ne pari luokan prinsessaa sai kympit kun harrastivat ko. lajeja vapaa-ajallakin.
Huvittavaa muuten oli, että vielä yläasteellakin piti "saada tuloksia". Pituutta mitattiin mittanauhan kanssa. Ja sentit kirjattiin ylös. Mitä ne siellä Jyväskylässäkin oikein opettaa liikuntatieteellisessä? Pitäisi mennä käymään ja katsomaan.
Armin mies istui liikuntatunnit matkahuollon baarissa tai makasi liikuntavälinevaraston patjalla.
Arvatkaas millaista tuskaa oli olla kuuluisan pesäpalloilu-kunnan AINOA pesäpallokielteinen henkilö, jolle urheilu oli muutenkin ei-nyt-ihan-lempiaihe?
Eli vaihdatte vain tekstiin vuosiluvuksi "80" ja "vanhapiika" paikalle "pohjanmaalta siirretty (urheilu)hullu" ja saatte aavistuksen siitä, mikä teki minusta henkisesti arpeutuneen ihmisraunion joka olen tänään.
Lähetä kommentti